No miten kävikään torstaina kävi äitini täällä riehumassa ja perjantainen meni koiran kanssa paahtaessa helteessä naapurin poikaa pakoon sekä hänen kavereitaan. Tarkoitus ei siis ollut edes vetää mitään puhki treeniä mutta totesin koirallekin juostessa että eivät näemmä anna meille muuta vaihtoehtoa kuin juosta. Viilensin kylmällä pyyhkeellä ja annoin jäistä vettä lenkin jälkeen tietenkin sekä katsoin palautumisen sujuvan hyvin. Perjantainen lähti siis siitä käyntiin kun olin koiran kanssa kalliolla rauhassa istumassa ja ihailemassa kesäistä maisemaa. Yllättäen huomasin kuinka pyöräilijä kaahaa kohti meitä polulta kohti kallioita. Tuli vain yksi ajatus: pakene! Katsoin taakseni ja hän jäi onneksi ihmettelemään maastoreittiä joka oli mutkikas ja kuoppainen.
Juostiin pitkin metsiä ja männikköä koiran kanssa kohti asuinaluetta siirtyen siitä kotia hiestä pakahtuen.
Epäilen että tämä jahti johtui torstaisesta tapaamisesta kun kieltäydyin puhumasta äitini kanssa ja kielsin ketään pohjoisesta päin olemaan yhteydessä. Kyynelsilmin hän lähti täältä pettyneen oloisena. (Narsisti osaa esittää surullista jos siitä on hyötyä hänelle)
Itkeminen ja ”empatia” on tuttu juttu lapsuudesta sitä tehtiin vain hyödyn saavuttamiseksi ei muuten. Tilanteen jälkeen oltiin aivan kuin ei mitään: kylmiä. Minun piti aina olla nöyrä, avulias ja tunteellinen mutta hänen ei. Oma tunteellisuus oli heikkouden osoitusta ja alistumista toisen tahtoon. Kun muistelinkin lämmön osoitusta tai nöyryyttä äitiäni kohtaan sisälläni nousee kuvotuksen tunne. Hän pystyi aina silloin hyödyntämään minun ”heikkoa” tilaani ja kopeloimaan tai alentamaan arvoani.
Samaa tekivät muutkin sukulaiseni puhuivat säälien minulle ja vähättelivät ajatuksiani. Äitini oli heille johtaja jota kuunneltiin ja seurattiin. Minä olin ja olen heille harhainen, epäonnistunut ja köyhä luuseri joka ei ymmärrä omaa parastaan muka.
Odotan vieläkin sitä päivää kun naapurin poika palaa takaisin pohjoiseen ja pääsen vihdoin totemaan: elämäni on alkanut uudelleen!
Merkinnät RSS-syötteenä