Kopeloidun kohtalo

Aloitin tuoreeltaan uuden tiimin parissa mielenterveyspuolella, sillä kuulun x-ikähaarukkaan ja x-diagnoosi/riskiryhmään. Syy miksi puhun x:llä on että hoitavat tietyn ikäisiä ja riski luokituksen omaavia  ynnättynä heidän diagnoosinsa kokonaiskuvaan. En saanut ”nuorten” aikuisten puolella mitään irti tai tavoitteitani saavutetuksi,joten jatkan vanhemmille tarkoitetussa tiimissä 2-3 ohjaajan kanssa, joihin kuuluu yleensä sairaanhoitaja-/terapeutti,toiminterapeutti, ja lääkäri. Myönnän itsessäni olevan myös osuutta asioiden paikallaan polkemiseen, sillä olen luisunut tapaamisista ja keskittynyt toimintakerhoihin sen sijaan. Kerhoissa olen saanut jutella ohjaajan kanssa ja olla osana tekemistä muiden kuntoutujien tapaan, mikä on omasta mielestäni edes auttanut mielentilani kohenemista ja pysymistä vakaana. Kahdenkeskeisissä keskusteluissa en ole oikein avautunut, ja asiat ovat junnaneet paikallaan. Nyt minulla aloitetaan vain kahdenkeskeisiä ja lääkepainotteisia hoitoja/tapaamisia jotta pysytyisin avautumaan ensin hoitavalle taholle…

Ymmärrän täysin jutun juonen tässä, mutta lääkärin vähättely koskien haluuni palata opiskelemaan/osa-aikaiseen työhön otti minuun jostain syystä. Sanoin hänelle, että olivat luvanneet tietyn ajan kuluessa hoidosta kokeilun onnistuvan. Sain viime viikolla kahdesta paikasta puhelun koskien syksyä: opiskelu, sekä kevyttä työtä tarjoavasta työpaikasta. Molemmissa ollaan tietoisia kunnostani ja hoitokontaktistani, joten itse koin asian loistavaksi mahdollisuudeksi!

Muutamia lääkekokeiluja tehneenä tiesin etten voi kovin voimakkaalla lääkityksellä olla, sillä se jumiuttaa niinkin syvältä kuin perustalouden ylläpidon. Onnistun tuossa tilassa juuri ja juuri hoitamaan koirat,mutta muuta en. Kevyellä/nolla lääkityksellä oireita tulee lievinä vaikutamatta toimintakykyyni kuitenkaan.

Olen hyväksynyt itseni ja skitsofrenian esiasteen/määrittelemätön psyykositilan papereissani vaikka siitäkin on ollut viime vuoden puolella kahden eri lääkärin toimesta vääntöä – ollako vai ei?, se todellinen tilani… Tästäkin sain kuulla ”uudelta” lääkäriltä etten hyväksy sairauttani tai nykyistä tilaani. Minun täytyisi seurata sitä tuttua polkua mihin olen jo nyt kyllästynyt, ja huomannut sen kulkevan ympyrää. Sanoin, että haluan yksilöllisempää hoitoa, vaikka olemmekin kunnan puolella eikä suoraan laittoa kortistoon, koska ymmärettävästi tuolla on heitäkin jotka eivät kykene tilansa takia muuhun kuin ohjattuun suoraan polkuun.

Tapaamisen jälkeen tuli olo, että minulle puhuttiin kuin pikkulapselle ja painotettiin jatkamaan polulla heidän tahtonsa mukaisesti käyden nytten pelkästään keskusteluissa eikä ollenkaa toimintakerhoissa (suosikkini)

Yksityisellä olen toki käynyt aina kun rahavarat ovat sallinneet, mutta nyt on mennyt puolet minuun, ja toinen puolikas koiriini. ELL-säästötili on pysynyt koskemattomana.

Äitini löysi jotenkin tiensä luokseni menneellä viikolla, mutta sanoin etten halua tavata häntä enää sillä jo ovella aloitti syyttely ja vähättely- mantransa. 20-vuotta kestin painajaisessa eloa, nyt on aika uudelle ja toipumiselle vaikka se välillä kiviseltä tuntuukin. Hän lähti sadatellen, kun sanoin soittavani poliiseille ja seuraavasta kerrasta hakevani lähestymiskieltoa.

Exäni muistutti olemassa olostaan ”söpöllä” kirjeellä, ja kertoi kuinka minä kohtelin häntä väärin. Minun pitäisi kuulemma ymmärtää parastani.

(Lenti roskiin lukemisen jälkeen)

Tähän loppuun itselleni puoli-pilvistä lupaava uutinen joillekin jopa myrsky ennuste: raskaustesti näytti positiivista! Olen pitkään ihmettelyt outoja tuntemuksia kehossani, ja huonoa oloa. Testit toisensa jälkeen ovat olleet negatiivisia, ja nyt ilmeisesti hormonitasot ovat nouseet tarpeeksi näkyäkseen testissä. Oloni on hämmentynyt, sillä gynekologi sanoi tuoreeltaan että kehoni vaikuttaa hylkivänsä alkiota tai siittiöitä. Seuraan nyt meneekö tämä kesken juurikin kehoni hylkimisrefleksin takia.

Vielä en tämän takia pysty sanomaan juuta tai jaata, vaikka paperilla elämäntilanteeni sekä minä vanhempana eivät ole niitä ruusuisempia. Uteliaisuuttani päädyin selaamaan vähän käytettyä, ja toria yms. kuinka pienellä budjetilla sitä pienelle ihmiselle oikein saakaan elämän alkueväät kasaan. Paljon oli joukossa ilmaiseksi annettavia tavaroita, mutta myös alkaen 1-3e vaatteita ja leluja. Rattaita lähti ehjinä ja puhtaina alkaen 6 eurolla. Äitiyspakkaus auttaa runsautensa vuoksi hyvin alkuun, ja senhän saa raskaustodistusta/(yllätysvauvoilla) syntymätodistusta vasten KELA:lta ilmaiseksi.

Joillakin paikkakunnilla on tämä Hope mikä jakaa vähävaraisille käyttötavaraa maksutta uuteen kotiin. Kirkoltakin voi ilmeisesti jotain vaatetta ja lelupussia käydä hakemassa, samoin osallistua maksuttomiin perhekerhoihin. Ruuallisesti en myöskään ole huolissani pienestä (imetys 4kk ikäiseksi asti) vaan oman henkisen jaksamiseni ja elämäntilanteen vuoksi. Samoin raskaat vanhemmus käsittelyt isänsä kanssa pelottaa. Tästä hieman soimaan itseäni – miksi en onnistu katsomaan hyviä ehdokkaita, joista olisi vanhemmiksi?… Tiedän hyviäkin tyyppejä tuolla olevan, jotka olisivat vastuullisia ja kunnollisia – minulta ne vain menee useimmiten ohi.. Ehkä käyttäydyn lapsuuden haavaumien takia erilaisesti tai heijastan jotain mikä vetää noita huonoimpia puoleeni :,(

Mikäli saan vauvan, ja päädyn pitämään hänet, niin ottaisin kaiken tiedon sekä avun vastaan. Toisin kuin äitini olisin rehellinen omista kyvyistäni enkä purkaisi viattomaan lapseen omia virheitäni. En varmasti olisi täydellinen vanhempi, mutta yrittäisin parhaani ja antaisin hänen kasvaa omaa persoonaansa kantavaksi ihmiseksi. Minulle hän olisi elävä,verevä ja tunteva yksilö eikä painajainen. Kun on itse nähnyt 0-20 jotain ei sitä halua viljellä eteenpäin taudin tapaan.

Jään odottamaan kehoni ratkaisua, ja olen sitten yhteydessä neuvolaan sekä odottavien äitien/vauvakerhoihin 🙂