Se jäi sitten siihen tuo lääkkeiden otto kun kuola alkoi valua julkisilla paikoillakin, kasvot kalpeni, psykoosit lisääntyivät etc. eli käytännössä koko sivuvaikutusten arsenaali käytiin läpi. Tosin nyt kun en syö lääkeitä niin pakokauhu on palannut takaisin ja haluttomuus liikkua mihinkää lenkkipolkuja pidemmälle. Epävarmuus vaivaa yhä vainotaako minua vai ei koska hän on oppinut sulautumaan ihmismassan joukkoon enkä erota niin helposti. Sukulaiset ja terapeutti pitävät minua harhaisena tämän suhteen että perässäni olisi joku, voi kun tämä olisikin vain harhailua vaan kun ei ole. Kyseinen vainoaminen on vienyt virallisesti työkyvyn, mielenterveyden (psykoosi ja masennus) ja halun elämään jota vielä on pisara kiitos koirien. Olisi ihana kuitenkin päästä liikkumaan vapaasti ja rennosti. Okei, kotona opiskelen avoimen puolta ja kudon etten aivan pimahda vaan se ei vain tunnu samalta kun suku samaan aikaan vähätelee pieniäkin ponnistelujani.
Eniten siitä jaksetaan valittaa miten vaikeaa ”naapurin pojan” suvulla on ja miten se vaikuttaa myös meidän sukuumme alentavasti jos toisilla ei mene hyvin. Sormi osoittaa minua päin välitämättä siitä miten itse koen asian tai olenko sairastunut tämän takia.
Hiuksiakin on alkanut irrota päästä stressin takia pitäisi kai jotain lisäravinteita syödä. Pelottaa vain että piina jatkuu niin pitkää kunnes sekoan lopullisesti enkä kykene pitämään enää koiriakaan sen takia koska hermot ovat romahtaneet. Sitähän he haluavat tosin jotta naapurin poika saa ”pikku-vaimonsa” sinne hinnalla millä hyvänsä… Katsotaan ja toivotaan vaan riitääkö se onkin kysymys siihen asti jatkan koirien kanssa puuhailua, opintoja ja kudontaa kuten ennenkin kun en muuta voi…
Merkinnät RSS-syötteenä