Tulipa sorruttua makeaan eli limuun. En viitsi ottaa painetta rantakunnosta kunhan molempien juoksu luistaa mieluisasti viikoilla niin ehdin silloin (jälleen) huhkia painon eteen. Pysyy ainakin tavoitteet korkealla kun ei päästä itseään liian helpolla. -> hyvä makeaan sortujan puhua 😀
Kuitenkin eilen yöllä sai kuulla pauketta kun naapurin poika oli jonkun pyssyn tai raketin saanut käsiinsä. Ampui yhden laukauksen ja häipyi.. Tänä aamuna oli onneksi nukkumassa pidempää luultavammin kun ei näkynyt lenkillä. En kai pysyisi järjissäni jos en saisi viikottain käydä juoksemassa ja nauttimassa omasta rauhasta polkujen suojissa. Olen nimittäin yhä enemmän alkanut etsimään uusia reittejä mitä käyttää jotta yhteen kohtaamisilta vältyttäisiin.
Miten ihanaa onkaa kävellä keskellä metsäpolkua rauhassa koiran kanssa ilman mitään! <3
Totuus tosin valkenee kun tulen takaisin päin kotiin: sama naama ja olemus ilmestyy näköpiiriin. Tosin metsäilyn jälkeen en jaksa masentua vasta kun illalla kun päivän askareet on hoidettu saa rauhassa itkeä ilman katseita..
Jaksan itkun jälkeen uskoa taas parempaan (kliseistä tiedän) mutta en halua antaa surulle valtaa ja kaatua. Sehän olisi riemuvoitto suvulle ja naapurin pojalle…
Merkinnät RSS-syötteenä