Kopeloidun kohtalo

Viime viikot olen käynyt aktiivisemmin keskustelemassa terapeuttini kanssa,koska hän koki ettei lääkityksestä ole nyt hyötyä vaan asioiden aukasemista syvältä. Kun sanoin taannoin kokevani ”naapurin poikaa” kohtaa sympatiaa joka kumpusi sisältä päin vihan rinnalla… Epäilykseni osui oikeaan miksi koin sekavuutta tunteideni kanssa. Terapeutti epäili että äidilleni ja ”naapurille” on myös tehty jotain pienenä joten he ovat oireileet ulos päin purkaen sen minuun. Pienissä yhteisöissä kun näistä asioista ei puhuta ja varsinkaa ulkopuolisille (ei koskaan,ikinä) joten oireet haudotaan tai puretaan muihin lähes päättymätön pyörän tavoin. Kuulemma äitini sekä ”naapuri” käyvät hoitokontaktin luona MUTTA eivät puhumassa taustoistaan kuten minä vaan lähinnä: masennus,unettomuus ja kireys.

Anteeksi-sanaa en ole enkä varmasti tule saamaan tai katumusta kummaltaan vaikka itsekin ovat kokeneet (ammatti-auttajan mukaan) samaa. Ei sillä että sanat tai surullisuus muuttaisi mitään tai poistaisi omaa tuskaani jonka uskon vieväni hautaan asti.

Tunteista puheen ollen niiden lyödessä yhteen pääni sisällä tuntuu, että haluan räjähtää ja paeta täältä kauas pois ikuiseen uneen. Miestä en uskalla ottaa kun ne muutamat mitä minulla on ollut ovat jossain vaiheessa alkaneet hyödyntää heikkouksiani ja yksi ei edes nähnyt minua naisena vaan kehittymättönä (katsoi alas päin ja kohteli ala-arvoisesti)

Ihmisterapian rinnalla minua muistuttaa joka päivä koirani syystä miksi kuitenkin jaksan yrittää ja olla leviämättä raiteille. Syksyksi olen miettinyt avoimia opintoja,mutta katson jaksamisen mukaan vaikka halua olisi mennä opintojen ja töiden pariin vaan pään sekä kehon mukaan on nyt edettävä ensin.