Niin ne päivät tuntuu menevän. Ilojen aiheet pienevät ja aitoa nautintoa tunnun enää saavan koiran kanssa lenkkeilystä sekä leikistä, erityisesti koirajuoksusta (canicross). ”Naapurin poika” on pari kertaa nyt ottanut kontaktia minuun vaikka olen näinäkin kertoina todennut ettei kiinnosta. Tätini pyysi vuosien jälkeen anteeksi vilpittömästi ja haluaa hyvittää asiat parhain päin, no juttelu tasolla ollaan edelleen koska väistä huokuu lojaalius tietyllä asteella äitiini sekä pojan äitiin kanssa. Totesi ettei voi asioille mitään… Huoh..! Monelle asialle voi aina jotain vaikka henkisenä tukena jos ei muuta ärsyttää kun mielimaassa olevalle surkutellaan vain ja ollaan mielin kielin ettei toinen suutu tms. Arvostan jos ihmisestä huokuu edes halu olla ja kuunnella se kun ei maksa kuin aikaa vain olla korvana. Tuntuu että aidoin ”korva” mitä olen saanut tähän hätään on ollut kriisipuhelin mielenterveys seuran tarjoama joka maksaa mulle vain normaalin puhelun hinnan (heh hei!) . Varmaan monella muullakin tässä maassa on se vieras ollut yllättäen kuuntelevaisempi kuin oma läheinen mikä on ristiriitaista, eikö enää oman läheisen asiat kiinnosta tai haluta hyvittää? Pidetään toista niin ressukkana ettei kannata vaivautua? Voi vitjat sentään !
Itse koitan ujona olla sellanen että jos näen jonkun ihmisen hädässä menen kysymään: onko kaikki ok, haluatko apua? Toki jos toinen torjuu ja haluaa olla yksin se on selvä vaan uskon arvostetavan edes sitä että huomioidaan se kanssa kulkija kiireen keskellä AINA.
Suklaata ja makeaa kuluu kun en tunnu saavan juoksun ulkopuolella paljon iloja irti. Käyn kulutamassa kalorit sitten taas polulla ja itkeä tihrustan välissä. Suoraan sanottuna ärsyttää ja masentaa kun on niin voimaton olo asioille joille haluisin voida jotain vaan en voi… No onneksi on yksi motivaatio edes elämässä tuo tuhiseva ja häntää heiluttava nelijalkainen ihmisen ystävä. <3
Merkinnät RSS-syötteenä