Tällä viikolla aloin kokea jo pinta raapaisua nuoren ihmisen tavoiteista ja siitä elämän energiasta joka oppi kirjojen mukaan pitäisi kummuta… Aloinkin kokea onnea siitä pienestä energiasta ja ilosta mikä alkoi paistamaan läpi mutta tätini ja äitini vierailu vei hyvän tuulen osin mennessään. Ovelle tultiin toistamiseen tällä viikolla käymään ja kysymään syytä käytökseeni sekä suvusta eroamiseen. En viimeksi avannut ovea koska en jaksanut alkaa keskustelemaan samasta puudutavasta aiheesta. Äitini on sitä mieltä että joutaisin hoitoon ja olen harhainen, aiheutan vain surua väelle. Tätini tuntui olevan vain henkisenä tukena mukana ja ei oikeastaan kommentoinut mitään.
Harjoittelupaikan nimeä ja sijaintia tivattiin kovasti (epäilen että halusi olla yhteydessä sinne ja kertoa ”faktoja” minusta). Kuuntelin hetken sitä ”mene hoitoon ja hanki apua” mantraa kunnes suljin oven. Perästä tuli saman tien kirje: ”olemme huolisamme, ole yhteyksissä” . Revin kirjelappusen koska olen henkisesti niin uupunut etten jaksa miettiä mitään heiltä tulleita lappusia.
Jotenkin töissä kalvaa ajatus samalla: entä jos tämä pieni ilo sekä onni onkin hetkellistä, murtuuko tämä illuusio tasapainoisesta nuoruudesta… Hölmöä ehkä mutta pelkään että äitini jostain syystä kulkisi työpaikan ohi tai tulisi kotimatkalla vastaan… En halua enää hänelle suoda sitä iloa minun lannistamisesta ja kuihdutamisesta.
Harjoittelupaikalla minulla on olo että olen haluttu ja koen itseni tarpeelliseksi. En saa enää sitä oloa että olisin tiellä tai hyljeksitty. Mistä tulikin mieleen eräs tapahtuma lapsuudesta…
Olin ensi kertoja käymässä kaverini luona kylässä kun hänen äitinsä tuli kerran kaverini huoneeseen mieteliään näköisenä… Minusta kuulemma huomasi etten ole aivan ”täysi järkisestä” perheestä. Vaikutin kuulemma hieman hitaalta ja kömpelöltä kasvatuksellisesti. Hakeuduin miltein seinään piiloon ja säikähdin jos uusia ihmisiä tuli puhumaan minulle (kaverini vieraita ja tutut mm.) . Hän epäili aivan kuin tahallaan olisi laitettu tynnyriin kasvamaan ja erotettu maailman menosta. Itse aluksi loukaannuin tästä mutta nyt kun aloin miettimään vuosien jälkeen tätä havaintoa sekä tarkastelemaan niin miten oikeassa on ihminen voinut olla?
Juuri ja juuri sain päiväkodissa olla muiden lasten kanssa mutta no… en oikein osannut lukea signaaleja ja käyttäydyin epäsopivasti eli lähentelin ja yritin koko ajan pussata poikia siis jo ärsyttävästi.. Lähettelin sydän lappusia heille ja koitin ängetä väkisellä aina kaikkeen mukaan. Siihen aikaan minulla oli toinenkin kaveri vaan häntä näin harvakseltaan joka oli harmillista koska hän oli hyväkäytöksinen ja kuuntelevainen vaikka olikin tarhaikäinen minun laillani…
Oman ikäisteni kanssa leikkimiset rajoittuivat pelottavasti ”naapurin poikaan” eli serkkuuni joka on muutaman vuoden minua vanhempi. Äitini ei ikinä vienyt minua puistoilemaan ellei puisto ollut aivan tyhjä tai kerhoihin tms. perhetapahtumiin. Isän seurassa pääsin jonkin verran käymään muuallakin mutta eron jälkeen nämäkin rajoitettiin aivan minimiin ja lopulta täydelliseen stoppiin johtuen äitistäni joka ei halunnut noudattaa tapaamisaikoja.
Matkoillakaan emme käyneet vaikka rahaa vaikutti olevan sekä satunnaisia perintöosuuksia kuulemma oli jaettu noihin aikoihin. Jo pieni Viron matka laivalla olisi ollut ihana eli muutaman kymmenen markan elämys vaan sekin käytettiin äidin kaunistautumiskuluihin. Minun kohdalla kaikki laskettiin vaatteista lähtien: paljonko haalari tai lelu sai maksaa, kampaamo käyntiä saatettiin siirtää puolella vuodellakin eteenpäin… Äiti alkoi vasta sitten osallistumaan hieman paremmin kun huomasi että murrosikäni alkoi lähestymään ja aloin olemaan oikukas hänen mielestään. Arveli että hetki harrastusten parissa väsyttäisi minut ja tekisi myöntyväisemmän asioihin (kopelointi, yöllä viereen änkeämiset mm.)
Aluksi en tajunnut tuota yhteyttä mutta muutaman kuukauden aikana kun oli väsyneenä tullut tallilta ja alkanut lepäämään… Ovelasti teki tuon aina yöaikaan ja vieläpä niin että olin oikeasti väsynyt etten välttämättä heräisi. Joskus piti ihan taukojakin noista kähmimisistä jotta laskisin muurejani alas..
Usein kyllä heräsin siihen että joku kömpi pienelle pedille viereeni ja alkoi hengittää raskaasti. Aivan pienenä en tälle voinut mitään ja jouduin sietämään loppuun asti. Koon ja iän karttuessa alkoi tulla jo mustelmia muistoksi kun hermo petti minulla.
Äitini piti minua aina hyökkäysten jälkeen hulluna tai arvaamattomana (totta kai).
Onneksi nyt asun omillani niin ei tarvitse pelätä pahemmin ja luotto kaveri tuhisee vierelläni… Mistä tulikin mieleeni että koira ei muuten pahemmin hauku tai ole vihainen mutta aina kun äitini on ovella tulee ovelle mukaani valppaana. 🙂
Pitkä romani tuli nyt kun lapsuuden muistoja pulpahti esiin tässä kirjoittaessa. Olo on vapautuneempi aamusta.
Merkinnät RSS-syötteenä